Stressitiloja

Kierron päiviä alkaa olla takana jo sen verran tässä kuussa, että käy koko ajan epävarmemmaksi, mahtaako ovulaatiota tulla lainkaan. Katsotaan ja toivotaan nyt vielä, mutta kuukauden viivytys olisi kyllä kova takaisku ja suru.

Ei sitä toisaalta liikaa voi ihmetelläkään, jos niin kävisi – sen verran koville puolison kroppa joutui viime kuun hoidoissa. En tiedä onko se sitten sattumaa, mutta kumpikaan meistä ei muutenkaan ole ollut missään kaikkien aikojen huippukunnossa viime kuukausina: sairastumisia pukkaa, milloin mitäkin, vireystilat ovat mitä ovat ja varsinkin puolisolla on murheita myös unensaannin kanssa. Tänään taas mietityttää, onko stressillä kuinka suuri osuus näissä. Jonkinlainen melko varmasti, sanoisin. Ja nytkin on jotenkin flunssainen olo.

Tällaisina aikoina on tietysti helpommin sanottu kuin tehty yrittää rentoutua ja olla hyvällä mielellä ja jatkaa elämää normaaliin tapaan. Tiedossa on, että se luultavasti edistäisi raskauden todennäköisyyttäkin, jos stressitasot olisivat mahdollisimman matalalla, mutta vaikka yrittäisi, se ei noin vain onnistu. Ja toki muu elämä, esimerkiksi työ, lastaa vielä omia paineitaan näiden lapsettomuushoitojen päälle. Varmaankin moni kohtalotovereista on myös kokenut hyvinkin stressaavia aikoja? Ja se on ehkä näkynyt eri tavoin?

Nyt kuitenkin odotellaan vielä hetki, josko jonain aamuna ovulaatiotesti antaisi yllätyshymynaaman. Ellei, niin pitää taas koota itseä hetki ja rakennella sitten jälleen kerran uusia suunnitelmia seuraavalle kuulle.

P.S. Näitä tämän Kuopion tapauksen kaltaisia uutisia ei kyllä haluaisi nähdä – ei koskaan, mutta etenkään tässä kohtaa. Mielenterveysongelmista kai oli kyse, mutta silti tuo ratkaisu tunteeseen epäonnistumisesta kasvattajana vei kyllä epätoivon partaalle, kun uutisen eilen luin. Sanattomaksi vetää, jälleen kerran.