Tyhjä

…on olo jotenkin edelleen. Suru ja pettymys ovat nyt kahden päivän jälkeen epämääräisempiä, vähän jossain verhon takana kun sitä kuitenkin yrittää jatkaa suht normaalia elämää. (Eilen urheilin ja kävimme elokuvissa myös.) Niin, se unelma ja toive oli tottakai epävarma, mutta hetki silti menee sen muskautumisesta toipuessa. Silti vaikka tiedän, että tämä ei ollut lopullinen tappio. Toivon mukaan se oli vain lyhyt viivytys, vaikka sitä on hankalaa nyt yrittää ajatella.

Paljon tässä tosiaan toivottiin ja unelmoitiin, ja varmaankin mentiin myös osin asioiden edelle, kuten voi päätellä puolison masulle juttelemisesta ja vauvakirjojen lukemisesta. Hölmöltähän se nyt tuntuu, jutteleminen ainakin. Melko varmasti teen silti samalla tavalla ensi kerralla. Saa nähdä, onko olo silloin epävarmempi vai luottavaisempi, kun se nytkin vaihteli. Välillä olin varma onnistumisesta, välillä taas se tuntui epätodennäköiseltä.

Tässä siis taas tilittelen ja avautuilen, vaikka kohta olisi kai aika katsoa eteenpäin. Varasimmekin jo ensi viikolle ajan lääkärille, jotta voimme tehdä suunnitelmat jatkosta – toivon mukaan jo nyt alkavassa kierrossa voitaisiin yrittää uudestaan, kunhan parhaat keinot on katsottu.

***

Kerrottakoon lopuksi vielä muutama sana tuosta kohtalon päivästä, kun viimeksi kykenin vain lyhyeen viestiin. Puoliso kävi siis aamulla verikokeessa, mutta koska hänen on vaikea päästä puhelimeen työaikana, tulosten kysyminen oli minun tehtävänä. Iltapäivällä soitin siis hoitajalle. Hän etsi tiedon puolison henkilötunnuksen perusteella, ja aika nopeasti se tulikin: ”valitettavasti tulos on negatiivinen”. Sain pidettyä itseni sen verran kasassa, että kysyin, onko mitään lisätietoja. Muuta ei ollut kuin että lugesteronin voi lopettaa, vuoto alkanee viimeistään viikon sisällä ja lääkärin kanssa voi sitten suunnitella seuraavia askelia kun olemme valmiita. Ääni taisi vähän särkyä, kun kiitin tiedoista. Puhelu ei ollut pitkä, mutta yksi elämäni surullisimpia varmasti. Monestakin syystä soisin, että toista samanlaista ei enää tulisi…

Istuin silloin töissä kahvihuoneessa, se kun oli tyhjillään. Kello oli puoli neljä, eikä minulla onneksi ollut enää paljoa pakottavan kiireellisiä töitä jäljellä. Jouduin vähän aikaa nojaamaan käsiin ja vetämään henkeä, ennen kuin pystyin palaamaan töihin. Yhden asian siinä vielä hoidin ja lähdin sitten.

Puoliso oli pyytänyt, että kertoisin tuloksen vasta sitten kun hän ehtii kotiin. Oli ehkä vielä surullisempaa kertoa. Mutta sillä tavalla sentään syli oli valmiina meille molemmille. Suru tuntui jonkin aikaa vielä suuremmalta kun siitä tuli yhteinen, mutta varmastikin yhdessä myös pääsemme parhaiten sen yli. Ja jonakin päivänä toivon mukaan saamme juhlia positiivista tulosta.