Nyt ei varmaankaan ole mikään hyvä hetki murehtimisille, mutta puranpa siitä huolimatta tai juuri siksi yhden viime päivinä vaivanneen ajatuksen tännekin. Nimittäin nyt, kun mahdollinen raskaus on edes tämän verran konkreettista kuin se meillä tällä hetkellä on, konkretisoituu myös miehen asema / rooli / näkökulma tähän vaiheeseen, myös tähän piinapäivien odottamiseen. Olenhan yrittänyt tässä blogissa pitää miesnäkökulman esillä – no, väistämättäkin, kun minä tätä kerran kirjoitan.
Siinähän ei ole mitään yllättävää, että raskaana olemisen voi muista lääketieteen murroksista huolimatta hoitaa vain nainen, eikä se ole tietenkään myöskään kenenkään syytä. Se on vain väistämätöntä. Siitä kuitenkin seuraa, että miehelle jää sivustaseuraajan ja tukijan osa. Hetkittäin se tuntuu suorastaan ulkopuolisuudelta. Vaikka mahdollisen vauvan perimästä puolet on minun ja se on minullekin hyvin tärkeä, en voi tehdä sen hyvinvoinnin eteen sitäkään vähää kuin puoliso. Kaikki muutokset ja tuntemukset ovat myös hänen, minä voin vain kuulla niistä. Kun esimerkiksi työaikana olemme eri puolilla kaupunkia, alkio (ja toivon mukaan kohta sikiö) voi kulkea vain puolison mukana. Tasa-arvohenkisinkään isäkandidaatti ei pysty ottamaan omia vuorojaan.
Tottakai samaan aikaan tiedän myös, että raskaus (tai synnytys) ei ole pelkkää riemua, ja monessa asiassa tulen siis pääsemään helpommalla. Silti, kun ajatellaan sitä suhdetta mikä äidille ja lapselle väistämättä syntyy raskauden ja imetyksen aikana, tuntuu että isälle jää melkoinen takamatka yrittää päästä tasaveroiseksi ja yhtä läheiseksi vanhemmaksi. Ainakin jonkin aikaa se taitaa olla mahdotonta ja myöhemminkin haastavaa. Toisaalta tämä pohdinta on tietysti nyt vielä aika aikaista, mutta parempi kai miettiä asiaa edes vähän jo etukäteen kuin ahdistua siitä sitten jos tilanne tulisi ”yllättäen” eteen lapsen synnyttyä.
Samaan aikaan olen hieman huolissani itsessäni siitä, kuinka paljon nyt jo mietin alkion – siis meillähän ei tosiaan vielä ole päästy edes raskaustestiin asti – hyvinvointia. Pitää yrittää sulatella tätäkin tässä jo etukäteen, ettei ajaudu ihan övereille ylihuolehtimiskierroksille sitten kun meillä vauva ennemmin tai myöhemmin on. (Niin, siihen uskallan jo aika lailla luottaa, että tämä onnistuu jos ei heti niin pian – mutta edelleen ne sormet ja varpaat ristissä ja puita koputellaan, vaikken taikauskoinen edes olekaan.)
Vauvaa vaille isä 
Pohdit aika syvällisiä, ymmärrän. Mun kokemuksen mukaan isä voi kyllä olla yhtä kiinteästi vauvan elämässä alusta asti. Toki nainen kokee kaiken sisällään mutta sikiö esim. oppii tunnistamaan isän äänen heti kun oppii kohdussa kuulemaan ja isä voi tunnustella vauvaa mahan läpi. Sanoin miehelleni raskauksissa että tuu koittaan tossa on nyt pää ja tossa kantapää jne. Mun mielestä ja kokemuksen mukaan isän ei tarvii kuroa mitään kiinni tms. Isä on siinä kaikessa mukana koko ajan. Synnytyksessäkin isällä voi olla monesti paremmat muistikuvat tapahtuneesta kun äidillä.. 🙂 Isä voi ottaa vauvan paidan alle jolloin tulee yhtä intensiivinen läheisyys kun äidillä imettäessä. Se vauva ei tiedä edes että imettääkö häntä äiti vai isä. Meidän vauva innostuu yhtä paljon isän kasvojen näkemisestä kuin äidin. Ja kaksivuotias ikävöi yleensä isää jopa enemmän kuin äitiä. Tosin isä on enemmän poissakin. En usko että jäät mistään paitsi. Miehet täyttää isän roolin luonnollisesti juuri niin täydesti kuin täytyy. Uskon näin 100%. Kaikki on omalle lapselleen juuri täydellisiä isejä ja äitejä. Lapsi rakastaa ehdoitta vaikka virheitä tehdään ja ollaan epätäydellisiä. Voi olla vain yksi isä ja yksi äiti. Pidän teille kovasti peukkuja! ❤
TykkääTykkää
Kiitos näistä ajatuksista ja toivotuksista! Kaipa minä tässä ajan myötä opin ottamaan paikkani jotenkin sopivalla tavalla – jos ja kun me syntymään asti ennemmin tai myöhemmin pääsemme.
TykkääTykkää