Ensimmäiset ultraäänet ovat tulossa ja jännitys siis tiivistyy edelleen. Tuntuisi, että tarvetta olisi keskittymisrauhalle ja kaiken ylimääräisen stressin välttämiselle, mutta onnistuuko se? Ei tietenkään, harvalla varmaankin eikä ainakaan meillä, harmi kyllä. Töissä on hoppua, yhtä ja toista muuta osuu näihin samoihin aikoihin, elämä jatkuu joka puolella eikä odota. Ei kellekään olisi jäänyt nurkkiin jonkinlaista ”pysäytä muu maailma” -nappia, jota voisimme lainata?
Viimeksi kirjoitin, että minun pitää varmistaa, etten tässä matkan varrella ole purkanut suuttumuksia puolisoon. No, siihen kysymykseen vastaus oli ei, mutta se johti hyvin tarpeelliseen keskusteluun silti – raskaaseenkin, mutta toivottavasti osaan nyt ottaa tästä opiksi. Huomasin näet, että (varmaankin siksi että vika löytyi minusta) tässä kaikessa on tullut keskityttyä kuitenkin liikaa minun tunteisiini. Minun olisi pitänyt ymmärtää useammin ja hanakammin kysyä myös armaani ajatuksista ja tunteista, mutta minä hölmö en tajunnut. Hän taas kai ajatteli, että on parempi olla vaivaamatta minua huolillaan nyt. Mutta kriisi ei tietenkään koettele yksin minua, eivätkä tulevan prosessin koettelemukset varsinkaan, ja pitäisihän minun vähintään yhtä lailla tukea häntä kuin hän on tukenut minua.
Yritän huolehtia siitä paremmin tästä eteenpäin, ja entistä suuremmalla syyllä nyt kun hän joutuu tässä alkavassa yrityksessämme venymään enemmän kuin minä (mikä on edelleenkin epäreilua). Hän on ansainnut sen ja enemmänkin. Toivon mukaan onnistuin välittämään tämän ajatuksen kun puhuimme.
Vauvaa vaille isä 