Ajattelin tänään palata hetkeksi ajassa taaksepäin viime syksyyn, niihin aikoihin kun sain tietää, ettei minun mitä luultavimmin ole mahdollista saada lapsia tavanomaisin keinoin. Ensin selvisi, että siittiöt puuttuvat, sitten pian myös todennäköinen syy, osaksi poikkeava kromosomistoni. Silloin näytti mahdolliselta, jopa luultavalta, etten voi ylipäänsä saada biologisia lapsia. Sittemminhän uusi mahdollisuus löytyi, mutta tuolloin tilanne näytti synkältä. Olin periaatteessa kohdannut sen pahimman uutisen lasta haluavalle: todennäköisen hedelmättömyyden.
Sittemmin olen ehtinyt lukea ja kuulla yhtä ja toista näihin tilanteisiin liittyvää, ja yksi monista oppimistani asioista (ei kovin yllättävä, mutta kuitenkin) on, että tällainen tilanne on aikamoinen kriisi. Ehkä yksi elämän suurimmista. Kriisi se oli minullekin, oli vaikeita päiviä ja oli kyyneleitä ja epävarmuutta ja epätoivoa. Mutta lopulta tätä kaikkea oli ehkä vähemmän kuin voisi kuvitella, tai vähemmän kuin olen päätellyt monella muulla olevan. Miksi? Tämä pohdinta tuli mieleeni, kun törmäsin eilen amerikkalaisen kohtalotoverin blogipostaukseen, jossa hän pohti hedelmättömyyttä miehen näkökulmasta ja esitti muutaman vinkin heidän puolisoilleen.
Näistä ohjeista päättelin, että tunnemyrskyt voivat olla paljon pahempiakin kuin meidän taloudessamme. Kohdasta yksi – ole kärsivällinen – huomasin, ettei ole mitenkään itsestään selvää, että pariskunta on jo etukäteen valmis käyttämään tarvittavat keinot vauvan saamiseen. Minä, tai käsittääkseni me molemmat, olimme pohtineet asiaa jo etukäteen. Jollakin tavalla olin jo alusta asti varautunut siihen, että voimme joutua käyttämään suunnitelmaa B tai C. Aavistinko tilanteeni jopa etukäteen jotenkin? Sekö olisi selitys sille, että tutkimustuloksista seurannut kriisi ei ollut sittenkään niin valtava? Ja sille, että olin (olimme) melko nopeasti valmiita myös selvittämään hoitovaihtoehdot sen sijaan että ensin pitäisi surra valmiiksi?
Kohta kaksi vihasta tuntuu vielä etäisemmältä. Surullinen olen ollut kyllä, mutta vihainen aika vähän, enkä ainakaan puolisolleni. Sitä en osaa vannoa, ettenkö olisi jotain jonakin heikkona hetkenä häneen purkanut, mutta tuskin kovin usein ainakaan. Pitääpä kysyä, olenko. Kohdassa kolme mainittua ajatusta vajavaisesta miehekkyydestä olen tuntenut, mutta en koe puolison mitätöineen tunnettani vaikka hän lienee kyllä antanut ymmärtää, ettei minun tarvitsisi murehtia tuollaista. Kohta neljä – älä pakota miestä ilmaisemaan tunteita – ei myöskään tunnu kovin kriittiseltä. Olen kyllä alusta asti puhunut sen mitä olen osannut sanoiksi muotoilla, vaikka kaikki ei ollut heti valmiina. Ja osan samasta hieman toisin, tai lyhyemmin, tai pidemmin, kirjoitettuna täällä blogissani. En tietenkään voi väittää, että prosessi on valmis, ja ehkä ihan kaikelle ei ole niitä sanoja ainakaan vielä löytynyt.
Jää vielä kohta viisi: ota mies mukaan päätöksissä. Äärimmäisen tärkeä pointti, mutta eipä tästä kovin paljoa epäselvyyttä ole ollutkaan. Paitsi ehkä juuri tämän muille kertomisen osalta, jota kanssakirjoittaja käyttää ensimmäisenä esimerkkinä. Myönnettäköön nimittäin, että kerran syksyn aikana suutuin puolisolle, kun hän oli ollut ystäviensä suuntaan enemmän avoin kuin mihin itse siinä vaiheessa olin valmis. Sittemmin olen tottunut tähän tilanteeseen ja ajatellut asioita uusiksi omankin avoimuuteni suhteen, kuten olen eri vaiheissa tätä blogia maininnut.
Kollega onnistui joka tapauksessa herättämään ajatuksia, näemmä. Suosittelen siis kohtalotovereita kurkkaamaan kirjoituksen, jos ette sitä jo tehneet, ja olemaan samaa tai eri mieltä!
Vauvaa vaille isä 