En tiedä, kuinka yleistä sellainen on, mutta muistan kärsineeni jonkinlaisesta vauvakuumeesta jo joskus myöhäisteini-ikäisenä. No, ne olivat tietysti kaukaisia ja viattomia nuoruuden vuosia, ja sen verran minulla kuitenkin oli järkeä päässä, etten kuvitellut lähteväni oikeasti toteuttamaan sitä ajatusta. Mutta pidin vauvoista ja lapsista ja toivoin joskus saavani omia. Epäilemättä siinä on osa jonkinlaista biologiaa, hoiva- ja suojeluviettiä. Ja jokin osa sitä, kuinka ihquja ne pienet ovat kaikki omilla tavoillaan.
Olin siis silloin liian nuori perhettä perustamaan, mutta toisaalta muistaakseni silti vakuuttunut tulevaisuuden tavoitteesta, vaikkei minulla ollut harhakuvia siitä että vauvanhoito olisi pelkästään helppoa tai riemukasta. Muistaakseni olin myös tietoinen siitä, ettei päätöksessä ole kyse vain vauvasta, vaan siitä, että ottaa vastuun kokonaisesta uudesta ihmisestä – ensin vauvasta, sitten taaperosta, leikki-ikäisestä, koululaisesta, teinistä. Ja olisi hienoa tulla sen uuden ihmisen kanssa toimeen vielä sittenkin kun hän on aikuinen ja luultavasti katkera tavalla tai toisella vääränlaisesta kasvatuksestaan…
Varsinainen kuume oli pitkän aikaa jossakin taustalla, kunnes alkoi taas palata ja voimistua ja konkretisoitua pikkuhiljaa jossain kolmenkymmenen ikävuoden jälkeen. Tänä vuonna sitten päästiin tilanteeseen, jossa saatoimme puolison kanssa tehdä päätöksen. Matka vain ei ollut niin helppo kuin olisi voinut toivoa, ja niinpä tällä hetkellä vauvakuumeeseen sekoittuu aiempaa enemmän myös raskaita ja surullisempia tunteita, kuten viimeksi kirjoitin.
Ensi viikolla on edessä tärkeitä päiviä ja mitä todennäköisimmin suuria päätöksiä, mutta toivottavasti myös toivoa: Olemme nyt hetken vaeltaneet tätä polkua tietämättä suunnasta tai välietapeista paljoakaan, vaikka siitä kaukaisesta määränpäästä tieto onkin. Pian tietoa pitäisi olla lisää ja kenties siis jo selkeämpi kuva siitä, mitä reittiä voimme kulkea ja mitä matkan varrella on edessä. Palaan siis asiaan viimeistään silloin, kun kartta on käsissä.