Isien päivä

Palaan hetkeksi vielä eiliseen, isänpäivään.

Minähän en tosiaan ainakaan vielä voi isäksi itseäni sanoa. Parhaallakaan tuurilla emme vielä tänä vuonna olisi päässeet viettämään isänpäivää, mutta onnellisen odotuksen vaiheessa olisimme toivoneet olevamme. En kuitenkaan ollut juuri tullut ajatelleeksi tätä kysymystä ennen eilisiltaa.

Kaikesta päätellen en näet vielä ole lainkaan sisäistänyt sellaista ajatusta, että isänpäivä voisi olla jotenkin minuun kohdistuva juhlapäivä. Olen tottunut siihen, että silloin muistan omaa isääni. Tänä vuonna kai ensimmäistä kertaa oli edes jonkinlaista konkretiaa siinä mahdollisuudessa, että voisihan minullakin olla joku joka muistaa minua. Ehkä jonakin vuonna niin vielä on, mutta nyt tässä isänpäivän alla toiveen eteen asetettiin melko suuri este. Hmm, sanotaan hidaste.

Kävimme vanhempieni kanssa eilen syömässä, ja liikenteessä oli tottakai suuri määrä lapsiperheitä. Samassa ravintolassakin oli paikalla lukuisia pieniä juhlavaatteissaan. Minusta sellainen on yleensä ilahduttavaa, mutta näiden omien uutisten vuoksi tunteeseen sekottuu myös vaihteleva määrä surua, malttamattomuutta ja jonkinlaista kateuttakin. Miksi heillä, muttei meillä? Ehkä joskus meilläkin? Tämä lienee monille kohtalotovereille tuttu tunne. Jostain syystä ajatus ei kuitenkaan noin juhlapäivänä tainnut olla minulla sen enempää mielessä kuin tänä syksynä muutenkin – ennen kuin vasta jälkikäteen.

Nyt kun asiaa miettii, niin on vaikeata kuvitella montaakaan suurempaa hetkeä kuin se, jos joskus vielä saan aamulla lapselta käteeni sen ensimmäisen itse taiteillun kortin. No, ehkä se syntymä vielä menee edelle…