Sukupuolia

Kun puhutaan lapsettomuudesta ja hedelmättömyydestä, monien ensimmäiset mielikuvat varmaankin liittyvät naisiin. Aihetta koskevien blogien selaaminen ei ainakaan hälvennä tätä kuvaa, koska valtaosa kirjoittajista on naisia. Olen sattuneesta syystä viime aikoina lukenut muutaman kirjasen lapsettomuudesta, ja niissä todetaan, että noin puolessa tapauksista vika on miehessä. Kuten meillä.

Joidenkin mielestä (ehkä esimerkiksi osan biologian tai genetiikan tutkijoista) elämän ensisijainen tarkoitus on perimän siirtäminen eteenpäin. Siihen nähden olen ehkä yllättävän vähän kriisissä tilanteeni kanssa, ottaen huomioon, että minun geenini eivät ehkä koskaan siirry seuraavalle sukupolvelle, vaikka minusta jollakin tavalla vielä isä tulisikin.

Tätä kaikkea miettiessäni olen pohtinut melko paljon juuri sukupuolikysymyksiä. Pystyykö esimerkiksi tuntemaan itsensä miehekkääksi mieheksi, jos ei kykene tekemään kumppaniaan raskaaksi? Tai pystyykö tuntemaan itsensä miehekkääksi mieheksi, kun osasta soluja puuttuu miehille tyypillinen y-kromosomi? No, nämähän ovat vain tällaisia ajatuksia, eihän minun tarvitsisi niitä huomioida, voi sanoa. Helpommin sanottu kuin tehty. Ja vaikka se onnistuisikin, vajavaisuuden tunnetta on vaikeata välttää – jos ei muuten niin siksi, kun tietää kuinka tärkeä asia lapsi olisi puolisolleni ja kuinka paljon haluaisin antaa sen hänelle, en vain itselleni. Voi tietysti yrittää muistaa ajatuksen, jonka lääkäri jo sanoi ja josta puolisoni jaksaa muistuttaa: ei ole kyse siitä, että olisin tehnyt jotakin väärin.

Joinain hetkinä voisi tuntua helpommalta, jos olisin tehnyt. Silloin asian voisi kenties korjatakin. Nyt on edessä vain kiertoteitä, mutta onneksi vuonna 2014 niitä on olemassa.

”Poikkeava karyotyyppi”

Kerroin jo ensimmäisessä postauksessani luultavan syyn siihen, miksi olen joutunut aloittamaan tämän blogin: veritutkimuksessa löytyi kromosomipoikkeama. Tällä tietoa se siis selittänee siittiöiden puuttumisen, mikä taas johtaa siihen, että ainakaan ilman koeputkia en lapsia saa. Olen nyt noin viikon ehtinyt sulatella tätä tietoa, mutta tuskin voin väittää, että olisin täysin sisäistänyt tai ymmärtänyt asian – korkeintaan osia siitä. Ne osatkin toki aiheuttavat tunteita, muun muassa surua ja eräänlaista vajavaisuutta.

Sinä aamuna sain lääkäriltä eteeni paperin, jossa luki seuraavasti: ”Näytteessä todettiin kaksi solulinjaa siten, että yli puolessa tutkituista soluista (30/50, n. 60%) todetaan normaali miehen karyotyyppi 46,XY ja lopuissa tutkituista soluista (20/50, 40%) todetaan poikkeava karyotyyppi 45,X. Kaikki kromosomit ovat normaalit tämän tutkimuksen tarkkuudella.” Ja: ”Tutkittavalle suositellaan perinnöllisyysneuvontaa löydöksen kliinisen merkityksen selvittämiseksi.”

Niin, miten minä sitten sen merkityksen voisinkaan ymmärtää? Yritin perehtyä aiheeseen tarkemmin tänään, ja nyt lienee helppo todeta, että vaikeahan sitä on sisäistää sellaista asiaa, josta näyttää olevan hyvin hankalaa saada tavalliselle ihmiselle hahmotettavaa tietoa. Koulun biologiantuntien ja wikipedia-artikkelin pohjalta tiedän nyt suunnilleen mikä on kromosomi, ja mitä tarkoittaa karyotyyppi. Tiedän, että osassa soluistani se ei ole sellainen kuin pitäisi. Käsitys siitä, miksi näin on, mitä se kertoo minusta ja miten se vaikuttaa lisääntymiseeni, on vielä aika hämärä. Tiedän kuitenkin, että jotkut poikkeamat voivat aiheuttaa vaikeitakin kehitysvammoja – tai sen, ettei sikiö ylipäänsä selviä. Minä kirjoitan kuitenkin tässä työpöytäni ääressä noin osapuilleen terveenä aikuisena.

Se suuri tavoite on edelleen selkeä: perheen perustaminen. Mutta nyt ensi hätään olisi siis kaikkein suurin tarve tiedolle, jotta voisi ymmärtää, surra (oletettavasti) ja tehdä päätöksiä jatkosta. ”Löydöksen kliiniselle merkitykselle” on tässä kohtaa vielä niin monia avoimia vaihtoehtoja, että elän toistaiseksi jonkinlaisessa välitilassa. Jotenkin poikkeavaa sekin…

Alkupiste – huonoja uutisia

Minä haluaisin olla isä. Minulla on puoliso, joka haluaisi olla äiti. Me haluaisimme olla perhe. Haluaisimme kasvattaa yhdessä lapsia. Olen omalta kohdaltani tiennyt toiveeni aina, joskin pitkään se oli jossakin taustalla. Nyt asia olisi enemmän kuin ajankohtainen. En tiedä, onko toiveelle loogista selitystä, ja ehkä sen kuuluukin olla enemmän tunnetta (ehkä biologiaakin), mutta haluaisin kokea sen kaiken: odotuksen, syntymän ihmeen, kasvun ja kasvatuksen, hyvät ja huonot hetket, rakkauden. Nähdä lapsen avoimuuden maailman edessä.

Tämän blogin aihe on kuitenkin – ainakin vielä – lapsettomuus. Raskautta ei ole kuulunut, ja nyt tiedämme, että perinteisin keinoin sellaista ei tule. Olen jo nyt oppinut, että tilanne on melko yleinen. Blogejakin aiheesta riittää, mutta ne vaikuttaisivat lähes aina olevan naisten kirjoittamia. Ehkä minun kokemukseni voisivat siis tarjota edes hieman uutta keskusteluun, kenties vertaistukea jollekulle. Joka tapauksessa saanen väylän omien ajatuksieni purkamisen ja jäsentämiseen.

Tässä kohtaa pitää palata pari askelta taaksepäin. Me teimme päätöksen, lähdimme yrittämään ja toivoimme. Pari kertaa ehdimmekin jo melkein ajatella, että nyt on tärpännyt, mutta sitten kuukautiset alkoivat. Puolisoni aloitteesta lähdimme selvittämään asiaa, siinä vaiheessa kai ajatuksella ”varmuuden vuoksi”. Ettemme ainakaan odottaisi liian pitkään. Minullekin oli sinänsä selvää, että tarvittaessa asiat selvitetään ja kaikki keinot käytetään, olisin kai vain yrittänyt itse vielä hetken. Nyt voi sanoa, että onneksi emme jääneet odottamaan.

Näytteitä ja verikokeita annettiin, aloitettiin tilanteen kartoitus lääkärin kanssa. Sitten osuikin kohdalle synkkä uutinen. Siittiöitä ei näy lainkaan, lääkäri kertoi aamuisessa tapaamisessa. Jos niitä on lainkaan, ainakaan ne eivät tule ulos. Seuraavalla aamutapaamisella selvisi todennäköinen syy: minulla on kromosomipoikkeama. Tällaisesta minulla ei luonnollisestikaan ollut mitään aavistusta, ja tilanne tuntui ensin hämmentävältä ja vähän epätodelliselta, vaikka toisaalta jotenkin en yllättynyt niin paljon kuin voisi luulla. Suurin osa surusta tuli vasta myöhemmin, kotona työpäivän jälkeen. Käsiteltävää on paljon.

Lääkäri arvioi, että poikkeama ei vaikuta minun terveyteeni, mutta lisääntymiseen mitä luultavimmin tavalla tai toisella. Olisi yllätys, jos se ei liittyisi siittiöiden puuttumiseen. Tässä vaiheessa kuitenkin hedelmällisyyslääkärin keinot loppuvat, ja siksi odotan nyt aikaa perinnöllisyyslääkärille Norio-keskukseen. Sieltä minun pitäisi saada vastauksia avoimiin kysymyksiin: Onko mahdollista, että siittiöitä kuitenkin löytyy, mutta ne pitää vain onkia neulalla kiveksistä? Jos niitä on, onko turvallista käyttää niitä hedelmöityshoidoissa, vai uhkaako esimerkiksi korkea riski keskenmenolle tai sille, että sikiö ei ole terve? Perisikö lapsi ehkä saman poikkeaman, joka aiheuttaisi hedelmättömyyttä – ja mitä sitten teemme?

Tässä on blogin alkupiste. Tätä kirjoittaessani en tiedä, mihin se päättyy ja kuinka kauan tarina kestää. Meillä on suunnitelma, että tavalla tai toisella meistä tulee vanhempia, mutta keinot ovat vielä täysin auki. Ilmeisesti monista lapsettomuusblogeista – onneksi – tulee jossakin vaiheessa odotusblogeja. Ehkä minäkin vielä olen niin onnekas, joskus. Tai ehkä tästä tulee jonakin päivänä adoptioblogi. Tai jotakin muuta. Olen jo nyt onnekas ja onnellinen puolisoni tuesta ja toivon, että jonakin päivänä, jollakin tavalla, saamme vielä hyviä uutisia.